Olen lukenut kolme Susanna Alakosken romaania, mutta tämä päiväkirjamainen teos päihdeongelmaisten lähimmäisistä saa jäädä minulta väliin.

Kovakantinen kirja, Kustantamo S&S 2015, 413 sivua.

Kustantajan kuvaus:

"Päihteiden väärinkäyttö kulkee suvussa. Sukupolvi toisensa jälkeen kantaa häpeää. Kirjallisuushistoria on täynnä loistavia juoppoja. Päihteiden väärinkäyttäjä on keskiössä, ja naiset nähdään yhteiskuntaluokasta riippumatta läheisriippuvaisina vaimoina. Mutta nyt esiin astuvat alkoholistiperheiden lapset ja antavat oman todistuksensa: nyt puhumme me, jotka elimme hylättyinä, puutteessa, pelon, rajattomuuden ja turvattomuuden vallassa. Kaaos, väkivalta. Kaipuu, suru. Häpeä. Kaikki me elimme hiljaisen tottumuksen alamaisina. Jotkut antoivat anteeksi ja uuden mahdollisuuden. Valvoimme, tuimme, anelimme, rukoilimme. Uskoimme, että syy oli meidän, kun epäoikeudenmukaisuudet myrkyttivät juomaveden ja sivuseikat paisuivat äkkiä käsikranaateiksi jotka lensivät huoneen poikki. Löysimme äitimme tajuttomina eteisen lattialta. Isämme hyppäsivät alas sillalta. Sisaruksemme joutuivat hasispsykoosiin. Emme kutsuneet enää kotiin kavereita. Odotimme hyvää haltijatarta. Meistä tuli mykkiä tai sabotöörejä. Toisille itsemurha oli ainoa pakotie. Joka kymmenes suomalainen on alkoholisti. Alkoholismi vaikuttaa syvästi jokaisen alkoholistin lähimmäisen elämään. Kuinka paljon alkoholisteja maailmassa on? Kuinka monta narkomaania? Lähimmäisiä on lukemattomia. Mutta vähättelemättä päihteiden väärinkäyttäjän kanssa elämisen tuskaa ja eloonjäämistaistelun kovuutta, on todettava: kaiken vaikean ja tuskallisen keskellä on myös hyvää. Jos me lähimmäiset – puolisot, vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset ja lapset – saamme tilaisuuden parantua, meille avautuu kokonainen mahdollisuuksien valtameri. Kuinka monta meitä voi olla?Lähimmäisen huhtikuu jatkuu siitä mihin Köyhän lokakuu päättyi."

Kesäreissulta löytynyttä toivelukemista outa1977:lle Tampereen miitissä.
Kivaa, kun pääsit taas pitkästä aikaa mukaan miittiin!

Paljon kiitoksia toiveeni täyttämisestä! Oli kiva nähdä taas!

Aluksi kirja tuntui vähän rikkonaiselta, mutta mitä pidemmälle luin, tuli tunne että se tavallaan kuitenkin on ehjä kokonaisuus.
Ja tuotahan se on päihderiippuvaisen läheisenä oleminen. Hajanaisia, poukkoilevia ajatuksia, suorittamisen pakkoa, halu elää kuitenkin tasapainoista ja turvallista elämää. Ihan omaa elämää.
Tämä kirja toimi hyvin jatkumona Katriina Järvisen ja Laura Kolben kirjalle: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, koska tässä sivuttiin samoja teemoja.

Sosiaalipuolelle tarvittaisiin ehdottomasti lisää rahaa ja resurssseja. On järkyttävää miten päihdeongelmaisten läheisetkin sairastuvat, kun uupuvat.
Tärkeä aihe, jota ei pitäisi hyssytellä enää yhtään. Vaikenemisen kulttuurin aika voisi olla jo ohi. Hienoa, että Alakoski on jaksanut tehdä työtä vaikean asian puolesta.

Kirjassa mainittiin useita teoksia, mm. Pia Ingströmin: Äitiä ikävä. Se sattuu löytymään hyllystäni, mutta en taida kuitenkaan ottaa sitä ihan vielä luettavaksi, vaan palaan välillä fiktiivisempään kirjallisuuteen.

Helmet lukuhaaste: Maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Lukutuoli otti tämänkin tuomani kirjan Pala Cafen miittipöydästä. :)

Toivottavasti pidät tästä!

Nappasin ilmeisesti kaikki outa1977:n tuomat kirjat miittipöydästä, myös tämän. Aihe kuulostaa ankealta, mutta Alakoski tämän kirjoittajana lupaa hyvää. Kiitos kirjasta ja miittiseurasta!